1.2.2019

Laura Kolbe: Koti, katu, kortteli

Artikkeli julkaistu Salon Seudun Sanomissa 27.1.2019


Laura Kolbe: Koti, katu, kortteli. Kirjapaja, 240 s.

Koko Suomi on 2010-luvulla läpeensä urbanisoitunut, ja kansa asuu taajamissa, mutta edelleen käydään verissä päin vääntöä aidon ja oikea suomalaisuuden tosiolemuksesta: landella vai stadissa!
Tätä tutkija Laura Kolbe kummastelee uudessa kirjassaan. Se pursuaa kaupunkien, kaupunkimaisuuden ja kaupunkilaisuuden erinomaisuutta. Lopulta kirjoittaja kannattaa kuitenkin ajatusta kaksoisidentiteetistä: jos kiellämme kaupungin ja maaseudun välisen erityissuhteen Suomessa, kiellämme itsemme ja sukumme tarinan.
Pala Kolben suvun tarinaa on Perttelissä, jossa hänen Pirkko-äitinsä  isä syntyi. Suhde Salon seudulle on kuitenkin hyvin hento. Sysmäläisyys on vienyt voiton.
Kysytään nyt kuitenkin, voiko Salon kaltaisessa pienessä maaseutukaupungissa olla kaupunkikulttuuria.
– Voi olla, ei se ole kiinni kaupungin koosta, Helsingin yliopiston Euroopan historian professori vastaa luentojen välissä.
– Samat arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun ilmiöt läpäisevät kaupungit Shanghaista Saloon. Se, mitä kaupungeilta toivotaan, on universaalia.
Kaupungissa elämisestä puhuttaessa Kolbe mainitsee aina ranskalaisen käsitteen urbanité. Siihen sisältyvän hienon käytöksen, hienostuneisuuden ja kohteliaisuuden hän kiteyttää niin, että tullaan toimeen toisten kanssa, vaikka asutaan toisia liki.

Kauppapaikkana Salolla on monisatavuotinen historia. Markkinoita on pidetty 1700-luvulta lähtien, ja kaupunkimainen Salo alkoi rakentua torin ympärille parisataa vuotta sitten.
Matkan varrella kauppalaan ja kaupunkiin on liitetty ympäröivää maaseutua.
Salon kaltaisen maaseutukaupungin kaupunkimaisuuden kannalta ratkaisevaa on, millainen on sen keskusta, sanoo Kolbe.
– Se on pidettävä vetovoimaisena, eikä siitä saa tehdä amerikkalaista autokaupunkia.
Vaikka mittakaavaero on suuri, Kolbe näkee nykyisessä Salossa Lontoon mallin, historialla ladattuja kotiseutukeskuksia, jotka muodostavat kaupungin kokonaisuuden.
Suomen itsenäisyyden alkuaikoina maaseutu oli valtavirtaa, ja sen puolesta puhuttiin kiihkeästi. Sata vuotta sitten kymmenkunta prosenttia suomalaisista asui kaupungeissa. Enemmistö asui maalla 1950-luvulle asti.
Väki pysyi maalla ja maaseutu asuttuna ensin torpparien itsenäistyttyä ja toisen maailmansodan jälkeen, kun siirtoväkeä asutettiin. Suuri rakennemuutos siirsi 1960-luvulla ihmisiä maalta kaupunkeihin, etsimään työtä  ja opiskelemaan. Osa lähti Ruotsin kaupunkeihin, kun Suomessa ei ollut työtä.
Nykyään jo 70 prosenttia suomalaisista asuu taajamissa. Tyypillinen suomalainen kaupunkimaisema sijaitsee metsän ja kaupungin kohtaamispisteessä, esikaupungissa ja lähiössä, kirjoittaa Kolbe.
Väki muuttaa edelleen taajamiin, ja urbanisoituminen on Suomessa yhä lähes Euroopan nopeinta.
Kolbe itse on toisen polven helsinkiläinen, ja hän asuu pääkaupungin keskustassa.


Televisiossa pyörii Stadi vs. lande -kilpailu, jossa helsinkiläiset ja muut suomalaiset asetetaan vastakkain vitsikkääksi tarkoitetussa tietokilpailussa. Terää vie, että tietämättömyys ei tunnista kilpailijoiden kotiosoitteita.
Kolbekin kirjoittaa pääkaupungin ja muun maan vastakkainasettelusta, joka ei ole vain suomalainen ilmiö. Kaupunkikulttuuri vie tulevaisuuteen, maaseudun tehtävä on olla passiivinen sivustakatsoja.
Jos saisi päättää, Kolbe korostaisi keskusteluissa erojen sijaan maaseudun ja kaupunkien samankaltaisuutta.
Hän kaipaa poliittista liikettä, joka pitäisi maakuntien Suomen elävänä, asuttuna ja virkeänä – ja joka samalla julistaisi, että kansallisen hyvinvoinnin kannalta on tärkeä kehittää kaupunkeja.

Kolbe poimii yhteisestä Euroopastamme hyviä muistutuksia siitä, miten maailma ja kaupungit muuttuvat. Mikä oikeus meillä nyt elävillä on olettaa, että kaikki pysyy nykyisellään?
Ennen kuin Sofiasta tuli Bulgarian pääkaupunki 1878, se oli pääosin muslimien ja juutalaisten kaupunki. Bukarest taas oli kreikkalainen ennen kuin siitä tehtiin Romanian pääkaupunki 1862. Sarajevossa asui 1800-luvulla yhtä paljon katolilaisia, ortodokseja ja muslimeja. Minskissä on tuntunut vahva juutalaisuuden ja Tallinnassa ja Riiassa saksalaisuuden vaikutus.
Lukijan sydäntäni lämmittää, että itsekin nykyään helsinkiläisessä kunnallispolitiikassa keskustalaisena mukana oleva Laura Kolbe tunnustaa rakastavansa kunnallispolitiikkaa ja -hallintoa. Itselläni on samanlaisia tuntemuksia – sillä varauksella, että rakastaa on ehkä liian voimakas sana, sillä pystyvätkö politiikka ja hallinto rakastamaan takaisin?

Yhtä lailla sykettä nostaa Kolben kuvaus rosoisessa, elämän täyteisessä Berliinissä liikkumisesta. Halikon kirkon kupeessa asuvakin voi ajatella olevansa ein bischen Berliner.

(Kannen kuva: Constantin Grünberg. Helsingin kaupunginmuseo. Kansi: Mika Tuominen.)


Ei kommentteja: