19.10.2014

Hyvä naapuri

Se alkoi keväällä, kun olimme ensimmäistä kertaa mökillä. Oli aivan tavallinen rauhallinen sunnuntaiaamu. Olin tarkistanut linnunpöntöt, oikaissut laiturin, puhdistanut rännit, kaatanut pari kesällä pihaa pahasti varjostanutta puuta ja mietin, mitä tekisin iltapäivällä.
Silloin mereltä kuului kurkien huutoa, ja komea aura alkoi lähestyä rantaamme. Ihmettelin vähän, että onpa siinä muodostelman kärjessä iso lintu, mutta eihän se mikään kurki ollut, vaan riippuliitimellä lentävä mies, ja se laskeutui naapuritontille.

Kerroin asiasta vaimolle, mutta se sanoi, että näen näkyjä ja käski pyyhkiä hiet silmistä.


Pari päivää oli rauhallista, mutta sitten yhtenä utuisena aamuna näin, kuinka joku ui lahden yli. Vesi oli vielä aika kylmää, mutta uimarilla oli hurja vauhti päällä ja vielä painavan näköinen reppu selässä. Menin mökkiin kertomaan vaimolle, mutta hän se sanoi, että eihän tuollaisessa sumussa edes näe mitään.


Kurkistin verhojen raosta, ja sinne naapurin rantaan se uimari meni. Näytti riippuliitäjältä.


Kerran, kun istuimme löylyjen välissä saunan kuistilla, naapuritontilta kuului outoa murinaa. Nyt vaimokin kuuli, ja hiivimme yhdessä tonttien väliselle riukuaidalle. Ja mitä ihmettä! Mökkinaapuri painiskeli siellä tiikerinpentujen kanssa. Mistä tänne meidän rannalle on tiikereitä tullut?


Ovatpa söpöjä, sanoi vaimo vain, enkä tiedä vieläkään, tarkoittiko hän tiikereitä, paidatonta naapuria vai molempia.


Loppukesästä, kun olimme jo pakkaamassa tavaroita ja palailemassa kaupunkiin, tapasin naapurin aidalla.


- Sinulla on ollut värikäs kesä, minä sanoin.


- No juu. Tässä on ollut kaikenlaista. Mitä muuten tuumat, jos siirrän tätä aitaa vähän teidän puolellenne?


- Lasket varmaan leikkiä. Eihän sellaista tehdä Suomessa. Mutta jos vakavissasi kysyt, niin sanon, että ei.


- No, siirrän kuitenkin.


Jätin äijän puheet omaan arvoonsa, samaan piikkiin outojen harrastusten kanssa.


Nostin viimeisen nyssykän tavarasäiliöön, ja kurvasimme portista ulos. Taustapeilistä näin, kuinka naapuri irrotti aidantolppia.


Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 19.10.2014

Lisää tätä kirjassa Pakinalähetys 
 


12.10.2014

Kun isä lampun osti

Vastahan se oli 1880-luvulla, kun  isä lampun osti ja sanoi äidille näinikään:

– Äiti hoi, kuulehan, eiköhän ostettaisi lamppua meillekin?

Kun äiti ihmetteli, että mitä lamppua, alkoi isä kertoa, kuinka kauppamies on tuonut semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä. Niitä kutsutaan ledeiksi, ja niitä voi polttaa vaikka sata tuhatta tuntia.

– Eikä tarvitse muuta kuin sytyttää iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti palakoon, julisti isä.

Äidin mielestä ei ollut mitään järkeä polttaa lamppua läpi yön, sadasta tuhannesta tunnista puhumattakaan. Eihän siinä saa untakaan silmäänsä, kun valo häikäisee koko ajan.

Isä väitti, että pärepuutkin alkavat olla lopussa, joten kyllä lediä pitää lähteä kirkolta hakemaan.

– Osta sitten, jos mieli tekee, sama kai minulle on, mikä palaa, pärekö vai valoa säteilevä diodi, kunhan vain kehrätä näen, sanoi äiti.

Kun isä tuli kirkolta, hänellä oli tuliaisinaan sellainen lamppu, että kun se palaa, näkee vaikka nuppineulan lattialla.

– Kirkolla kuulin myös, että Salon kaupunki se vasta on kuuluisa ledeistään, ja että tällaisen valon kehittäjät saavat vielä joskus Nobelin palkinnon, kerskui isä tiedoillaan.

– Saloonko Nobelin palkinto? ihmetteli äiti.

– Ei Saloon, vaan japanilaisille. Vaikka ei siitä tiedä. Kuulon mukaan Nobel-komitean päätöksestä valitetaan hallinto-oikeuteen.

Tapahtui 130 vuotta sitten muutakin mullistavaa. Siihen aikaan, kun Juhani Aho kertoi öljyvalon tulosta, viritteli Johan Jakob Reinberg palkkikameransa Salon sillalle ja tähtäsi torille. Vanhin tunnetu valokuva Salosta on esillä Veturitallin näyttelyssä.

Salo on muuttunut sitten 1800-luvun lopun, mutta salolaiset eivät. Keskellä kuvaa isäntä ajaa reellä ties kuinka monennetta kierrosta pitkin Horninkatua. Osoite on tiedossa, mutta oikean oven edestä ei ole vielä vapautunut parkkipaikkaa.

Pakina julkaistu Salon Seudun Sanomissa 12.10.2014
Pakinoita myös kirjassa Pakinalähetys 

2.10.2014

Pakinalähetys on alkanut


Tässä Tommi Aition arvio Salon Seudun Sanomissa:

Diminutiivisen muodon mestari
TOMMI AITIO
Asko Lehtonen: Pakinalähetys. Enostone 115 s. 23 e.
Suomalaisessa päivälehdistössä on turhan paljon kolumnisteja ja ihan liian vähän pakinoitsijoita. Suhdeluku oli ennen päinvastainen, ja pakina kukoisti melkeinpä sanomalehtijournalismin kuninkuuslajina.
Asko Lehtonen on viimeisiä vanhan koulukunnan pakinoitsijoita, lyhyen muodon ja tiiviin mitan taituri ja sellaisena katoavaa lajia, jota muutaman sukupolven päästä muistellaan sapelihammastiikerin kaltaisena muinaisjäänteenä.
Äkkiseltään voisi luulla, ettei pakinoilla yleensä ja Lehtosen turinoilla erityisesti ole mitään tekemistä uutistyön kanssa. Mielikuva on kuitenkin väärä, sillä parhaimmillaan pakina syventää päivänpolttavaa uutista tehokkaammin kuin pari puisevaa pääkirjoitusta ja koreavärinen infografiikka yhteensä.
Asko Lehtosen pakinoissa erityisesti salonseutulaiset paikallisuutiset avautuvat kokonaan uuteen horisonttiin, jossa erimielinen lukija on hyvin lähellä vaihtaa mielipidettään. Tai vähintäänkin innostuu nauramaan omalle, vankalle näkemykselleen.
Pakinalähetys kokoaa Lehtosen parhaat vedot yksiin kansiin ja koska pakina on ekonominen ilmaisumuoto myös Lehtosen kirja on pieni kuin rippikoululaisen taskuraamattu, vain pikkuisen ohuempi.
Jaarittelua kaipaavien sopii lukea ihan toisia kirjoittajia, sillä Lehtonen menee aina suoraan asian ytimeen vaikka ilmitasolla näyttääkin jutustelevan nimenomaan asian vierestä.
On tärkeää huomata, että Lehtonen ei ole minimalistinen, ainoastaan diminutiivinen. Jutut ovat pikkuruisia, mutta eivät millään lailla olennaiseen karsittuja.
Sanallinen sukkeluus on pakinoitsijan elinehto, leipäpuu ja elämäntyö. Huonosanainen joutuu tyytymään kolumnien rustaamiseen, mutta Asko Lehtosen kaltainen verbaalinen kymmenottelija vangitsee yleisönsä mielenkiinnon myös silloin kun pakinan aihe ei kosketa millään lailla tai pakinassa ei edes ole aihetta.
Sellaista ei nimittäin aina tarvita. Pakinalähetyksen tilkkeeksi laadituissa ilmaisumuodon syväolemusta pohdiskelevissa miniesseissään Lehtonen muun muassa tunnustaa, että joskus hänellä on kirjoittamaan ryhtyessään tiedossa vain lause, johon pakina päättyy.
Mutta kun loppuisku eli punch on yhtä tyrmäävä kuin ”isäpiirin tiedossa”, sitä edeltävillä parillatuhannella kirjainmerkillä on ihmeen vähän merkitystä.